Onpas aikaa siitä, kun kirjoitin. On ollut hieman puhti kateissa viime aikoina, eikä ole oikein ollut kirjoitettavaakaan.
Luru (Sasa) oli täällä viime viikonloppuna. Perjantaina tuli ja lauantaina lähdimme Tampereelle Unityttöni syntymäpäiväjuhliin. Perjantaina sain Lurulta lahjan (joka myöhemmin osoittautui melko kalliiksi). Koska lahja oli tietyllä tapaa melko nolo, laitoin sen lauantaina lukkojen taakse laatikkoon ja avaimen mukaan kun lähdimme.
Juhlat olivat hauskat, vaikka molemmat olimme kyllä melko väsyneitä (ai mitä? Yöllä pitäisi nukkua vai?) ja ensimmäisten joukossa nukkumassa. Mutta siellä oli mukavia ihmisiä ja hyvää ruokaa. :)
Maanantai-iltana menin lukitulle laatikolleni. Lahja oli kadonnut. Avain oli ollut laukussani lauantaista lähtien, ja laukku mukanani siis Tampereella lauantaista sunnuntaihin sekä maanantaipäivän. Tiesin kyllä, kuka sen oli vienyt, joten menin pyytämään sitä takaisin. Mutta ei, veljeni kiistää kaiken. Ei kuulemma ole vienyt huoneestani mitään, vaikka löysin yhden "osan" sitä lahjaa hänen huoneestaan. Kehtasi vielä sylkeä naamalleni kun vaadin häntä palauttamaan tavaran. Nyt en edes halua itse tavaraa takaisin, haluan vain että se pieni paskiainen saadaan vastuuseen teoistaan. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun hän vie minulta tavaraa. Aiemmin hävinnyt rahaakin, siitä jäi verekseltään kiinni ja nosti itkuhuutoraivokohtauksen kun kerroin vanhemmilleni.
Vanhemmat eivät olet tehneet mitään. Uusimmasta he eivät edes tiedä (äiti kyllä tietää että minulta on taas jotain hävinnyt), mutta aiemminkaan. Muutenkin tuo oli nyt minulle viimeinen pisara. Huomenna tai jonain muuna pyhäpäivänä tänä viikonloppuna otan asian puheeksi koko perheen kesken. Ja ensi viikon keskiviikkona lähden täältä pois. En tiedä vielä millä/miten, mutta minulla on evakkopaikka. Minä ehkä pakenen, mutta pääni on hajoamispisteessä. Mielenterveyteni horjuu jälleen, on pakko päästä hetkeksi pois.
Olen ynnännyt asioita yhteen, vanhoja ja uusia. Tuloksena on se, että minua ja veljeäni on kohdeltu aina eriarvoisesti. Siinä missä minusta on rankalla kädellä yritetty koulia suurinpiirtein hienosto/porvarineitiä, koulumenestyjää, vanhempieni (äitini?) menetettyjen haaveiden uusintaa, veljeni on saanut elää kuin pellossa. Esimerkkinä vaikkapa se, että kun veljeni vahingoitti nuorempana fyysisesti erästä toveriani (joutui päivystykseen ja toinen silmä oli siteissä monta viikkoa), hän joutui vain parin tunnin huonearestiin (joka nyt veljelleni ei ollut rangaistus eikä mikään). Kun minä ja parast ystäväni teimme pienen käytännönpilan yhdelle ihmiselle (se ei vahingoittanut ketään fyysisesti eikä psyykkisesti mutta jossain määrin sen voisi käsittää kiusaksi), äitini kielsi meitä näkemästä toisiamme kuukausiin. Ja se jos mikä tuntui erittäin pahalta. Tai se, että kun ala-asteella toin yhden matikankokeen, jonka arvosana oli kahdeksaisella alkava, kotiin, minulle huudettiin (kaverini kuullen) kurkku suorana, että tällaisia kokeita et enää kotiin tuo ja seuraaviin luet kyllä monta päivää etukäteen. Sen sijaan veljeni saa tuoda vaikka nelosen kokeita kotiin ja saa vastaukseksi vain nyökyttelyä. Edes veljen saamaan jälki-istuntoon ei puututtu kuin naureskelemalla.
Minä en jaksa enää olla täällä. Minulla ei tunnu olevan minkäänlaista yksityisyytä; kaikki asiani pengotaan ja levitellään kylällä. Varastellaan jo lukkojen takaa. Mikä helvetti tätä taloa vaivaa?! Veljeni varasteluihinkaan ei siis olla puututtu mitenkään. Tai no jaksavat ne kuulustella kunnes veli aloittaa taas kohtauksen ja sen jälkeen kohautellaan hartioita että ei voi tehdä mitään kun ei se tunnusta.
"Tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä lähdit Tampereelle
etkä takaisin tullut
tämä talo on kylmempi nyt..."
"...tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä otit kaikki tavarasi levyjä myöten..."
"...asioita jotka tapahtui ja
joitain joiden olisi pitänyt olla
aivan erittäin ja aivan erilai
minä olin varma että kaiken olis korjata voinut..."
"...sullahan tietysti kaikki on kunnossa..."
(Zen Café - Talo)
Luru (Sasa) oli täällä viime viikonloppuna. Perjantaina tuli ja lauantaina lähdimme Tampereelle Unityttöni syntymäpäiväjuhliin. Perjantaina sain Lurulta lahjan (joka myöhemmin osoittautui melko kalliiksi). Koska lahja oli tietyllä tapaa melko nolo, laitoin sen lauantaina lukkojen taakse laatikkoon ja avaimen mukaan kun lähdimme.
Juhlat olivat hauskat, vaikka molemmat olimme kyllä melko väsyneitä (ai mitä? Yöllä pitäisi nukkua vai?) ja ensimmäisten joukossa nukkumassa. Mutta siellä oli mukavia ihmisiä ja hyvää ruokaa. :)
Maanantai-iltana menin lukitulle laatikolleni. Lahja oli kadonnut. Avain oli ollut laukussani lauantaista lähtien, ja laukku mukanani siis Tampereella lauantaista sunnuntaihin sekä maanantaipäivän. Tiesin kyllä, kuka sen oli vienyt, joten menin pyytämään sitä takaisin. Mutta ei, veljeni kiistää kaiken. Ei kuulemma ole vienyt huoneestani mitään, vaikka löysin yhden "osan" sitä lahjaa hänen huoneestaan. Kehtasi vielä sylkeä naamalleni kun vaadin häntä palauttamaan tavaran. Nyt en edes halua itse tavaraa takaisin, haluan vain että se pieni paskiainen saadaan vastuuseen teoistaan. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun hän vie minulta tavaraa. Aiemmin hävinnyt rahaakin, siitä jäi verekseltään kiinni ja nosti itkuhuutoraivokohtauksen kun kerroin vanhemmilleni.
Vanhemmat eivät olet tehneet mitään. Uusimmasta he eivät edes tiedä (äiti kyllä tietää että minulta on taas jotain hävinnyt), mutta aiemminkaan. Muutenkin tuo oli nyt minulle viimeinen pisara. Huomenna tai jonain muuna pyhäpäivänä tänä viikonloppuna otan asian puheeksi koko perheen kesken. Ja ensi viikon keskiviikkona lähden täältä pois. En tiedä vielä millä/miten, mutta minulla on evakkopaikka. Minä ehkä pakenen, mutta pääni on hajoamispisteessä. Mielenterveyteni horjuu jälleen, on pakko päästä hetkeksi pois.
Olen ynnännyt asioita yhteen, vanhoja ja uusia. Tuloksena on se, että minua ja veljeäni on kohdeltu aina eriarvoisesti. Siinä missä minusta on rankalla kädellä yritetty koulia suurinpiirtein hienosto/porvarineitiä, koulumenestyjää, vanhempieni (äitini?) menetettyjen haaveiden uusintaa, veljeni on saanut elää kuin pellossa. Esimerkkinä vaikkapa se, että kun veljeni vahingoitti nuorempana fyysisesti erästä toveriani (joutui päivystykseen ja toinen silmä oli siteissä monta viikkoa), hän joutui vain parin tunnin huonearestiin (joka nyt veljelleni ei ollut rangaistus eikä mikään). Kun minä ja parast ystäväni teimme pienen käytännönpilan yhdelle ihmiselle (se ei vahingoittanut ketään fyysisesti eikä psyykkisesti mutta jossain määrin sen voisi käsittää kiusaksi), äitini kielsi meitä näkemästä toisiamme kuukausiin. Ja se jos mikä tuntui erittäin pahalta. Tai se, että kun ala-asteella toin yhden matikankokeen, jonka arvosana oli kahdeksaisella alkava, kotiin, minulle huudettiin (kaverini kuullen) kurkku suorana, että tällaisia kokeita et enää kotiin tuo ja seuraaviin luet kyllä monta päivää etukäteen. Sen sijaan veljeni saa tuoda vaikka nelosen kokeita kotiin ja saa vastaukseksi vain nyökyttelyä. Edes veljen saamaan jälki-istuntoon ei puututtu kuin naureskelemalla.
Minä en jaksa enää olla täällä. Minulla ei tunnu olevan minkäänlaista yksityisyytä; kaikki asiani pengotaan ja levitellään kylällä. Varastellaan jo lukkojen takaa. Mikä helvetti tätä taloa vaivaa?! Veljeni varasteluihinkaan ei siis olla puututtu mitenkään. Tai no jaksavat ne kuulustella kunnes veli aloittaa taas kohtauksen ja sen jälkeen kohautellaan hartioita että ei voi tehdä mitään kun ei se tunnusta.
"Tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä lähdit Tampereelle
etkä takaisin tullut
tämä talo on kylmempi nyt..."
"...tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä otit kaikki tavarasi levyjä myöten..."
"...asioita jotka tapahtui ja
joitain joiden olisi pitänyt olla
aivan erittäin ja aivan erilai
minä olin varma että kaiken olis korjata voinut..."
"...sullahan tietysti kaikki on kunnossa..."
(Zen Café - Talo)
Kommentit