Toinen pieni ystävä lähti tiistaina.

Angelhaken Pacana, "Popi", tuli matkansa päähän. Kivut nivelissä eivät hellittäneet edes lääkkeillä, sydän alkoi pettää ja munuaiset siinä sivussa. En ollut onneksi itse seuraamassa viimeisiä päiviä, uskon että se oli pahaa katseltavaa.

"Pieni mä vielä olin itsekin,
kun koiranpennun mä syliini sain.
Saaneeni tiesin mä tosi kaverin,
et leikkikalu ollut sä vain.

Sinä kasvoit mun vierelläin,
kuinka hyvä on ollutkaan näin."

Sen koiran kanssa tehtiin virheitä, mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, kuinka rakas se oli, varsinkin minulle. En ole koiraihminen, mutta tuo maastonakki kaivoi tiensä sydämeeni.

"Sä oot mun pieni rakas ystäväin,
juosta kanssas mä sain lailla tuulen.
Niin lämmin tunne herää sisälläin,
kun sun haukkuas vain mä jostain kuulen.

Usein mä tunsin,
mua ymmärrä ei
koko maailmassa varmaan kukaan.
Tieni kun metsään ja poluille vei,
vain sinä silloin kelpasit mukaan.
Alla puiden joskus itkinkin
ja sun turkkias niin silitin."

Mutta se oli rakas koira. Se oli minulle Maailman Paras Koira.

"Yhteinen aika pian lopussa on,
sitä hyväksyä on vaikeaa.
Päivät nuo leikin ja riemun auringon
taivaanrannan taakse katoaa.

Kohta sammuu säde viimeinen,
siitä kiinni pitää voi mä en."

Popia ei voi kukaan korvata. Tulee varmasti uusia koiria, minunkin elämääni. Mutta koskaan en unohda pientä multanenää, töpötassua, kainalokaveria.

Hyvää matkaa Sateenkaarisillalle, Rakas. Näemme siellä vielä.