"Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen, ollaan hiljaa."

Viikon poissaolon aikana on tapahtunut paljon. Pihlajat, matkalla kotoa pysäkille, ovat vaihtaneet kukat haileanoransseihin, osaksi vihreisiin marjanraakileisiin. Syksyn työt ovat entistä lähempänä, entistä mahdollisempia. Kun ei nyt mitään sellaista tulisi, että.

Kaksi viikkoa, niin palaan sydän kurkussa rakennukseen, jonne kaksi vuotta sitten astuin ylpeänä ja onnellisena. Epävarmuutta, kun ei tiedä miten päin olisi, mitä tekisi, milloin.

Kohta on elokuu (ja minä olen viljaa). Rakastan syksyä, viileyttä, värejä, sadetta. Mutta miksi helvetissä se tulee aina kevään tavoin niskaan, repii ja ravistelee niskavilloista, asettaa liikaa vastuuta, liikaa tehtäviä asioita? Miksi helvetissä syksy on niin ahdistavaa aikaa, niin väsyttävää, mihinkään ei meinaa tottua?

Syksystä alkaa yhdeksän kuukauden ajanjakso, jolla elämä on tasaista kulkua maan alle, kohti pimeyttä ja viimein sieltä ylös, kohti lomaa, laiskoja päiviä. Niin, kesä on mieletöntä aikaa, kesä kaikkine helteineen on silti lähes onnellista aikaa.

Ja minä olen rämpinyt syvällä tässä tunnelissani niin pitkään, etten tiedä, mitä tekisin. En haluaisi enää tätä, päivästä toiseen rinnassa tuntuvaa ahdistusta, joka hellittää hetkeksi vain palatakseen muodossa tai toisessa uudelleen, vahvempana. Kuinka kauan minä olen toivonut, että tämä olisi jo ohi? Että eräänä aamuna heräisin tunnelin suulta, katse aurinkoon, voisin hymyillä, eikä sen hymyn takana olisi mitään kylmää, tyhjää paniikkia tai ahdistusta.

Että jonakin päivänä voisin olla taas onnellinen, ilman pelkoa siitä, koska taas rysähtää niskaan.