Otimme tänään hämärän vastaan pihakeinussa, minä kauppakassia roikottaen, molemmat syöden jäätelöään. Päässä soi House of the rising sun, vaikka aurinko olikin laskemassa.
Katselin tarkkaan ympärilleni. En voi oikein vieläkään uskoa sitä, tai paremmin uskaltaa puhua siitä, vaikka kaikki on nyt papereiden kirjoittamista ja avaimia vaille varmaa.
Kahden viikon päästä elämänpiiri muuttuu. Tila pienenee kahdella neliöllä.
Sen vastineeksi pääsemme pois keskustan hälystä. Tipahdamme seitsemännestä kerroksesta maan tasalle. Saamme oman saunan, oman ulko-oven sekä oikotien pysäkille. Lasitetun terassin, jonka seinälle minä vielä ostan sen gargoylelampun, johon rakastuin eräässä pienessä liikkeessä.
Kuitenkin, harteilla painaa tuhat kiveä erilaisista asioista. Yksi niistä putosi tänään harteilta, mutta vielä on niin paljon asioita, niin paljon hoidettavaa, järjestettävää, pelättävää, maksettavaa.
En tiedä koska uskallan hengähtää. Uskallanko koskaan, minkään asian kanssa. Aina on jotain harteilla, jotain josta pieni ääni kuiskii korviin ilkeitä sanoja, pelottavia sanoja. Jos pienen hetken uskallan olla tyytyväinen tai jopa onnellinen jostain niin, etten ajattele tulevia tai menneitä murheita, niin jotain ilmaantuu aina, aina. Jotain sellaista, jonka ylipääsemisessä kestää liian kauan.
Tästä yöstä taitaa tulla pitkä. Minulla on pääkallokuvioinen rasia täynnä helpottavia taukoja. Jossain ohimoiden takana tuntuu pieni kivistys, jonka lääkitsen pois kahvilla, kivennäisvedellä ja ananaksella. Minulla on kasa tusseja, laatikollinen puuvärejä, meikkipussissa akryylivärejä ja kahvimukini vieressä vesiväripaletti. Minulla on netti, on omat ajatukseni ja Auringon nimi, jonka tarinankulkuun ja rakenteeseen aion lisätä vielä yhden klikin.
Aika näyttää, mitä saan aikaiseksi. Huhtikuun lämmin tuuli puhaltaa avoimesta ikkunasta, narraa minua, väittää olevansa kesä.
Minä kuljen mielessäni tämän asunnon, joka on vielä kaksi viikkoa koti, neliöitä läpi, samalla tavalla koluan tulevan asunnon huoneita luoden mielessäni mittakaavoja, värejä, järjestyksiä.
Katselin tarkkaan ympärilleni. En voi oikein vieläkään uskoa sitä, tai paremmin uskaltaa puhua siitä, vaikka kaikki on nyt papereiden kirjoittamista ja avaimia vaille varmaa.
Kahden viikon päästä elämänpiiri muuttuu. Tila pienenee kahdella neliöllä.
Sen vastineeksi pääsemme pois keskustan hälystä. Tipahdamme seitsemännestä kerroksesta maan tasalle. Saamme oman saunan, oman ulko-oven sekä oikotien pysäkille. Lasitetun terassin, jonka seinälle minä vielä ostan sen gargoylelampun, johon rakastuin eräässä pienessä liikkeessä.
Kuitenkin, harteilla painaa tuhat kiveä erilaisista asioista. Yksi niistä putosi tänään harteilta, mutta vielä on niin paljon asioita, niin paljon hoidettavaa, järjestettävää, pelättävää, maksettavaa.
En tiedä koska uskallan hengähtää. Uskallanko koskaan, minkään asian kanssa. Aina on jotain harteilla, jotain josta pieni ääni kuiskii korviin ilkeitä sanoja, pelottavia sanoja. Jos pienen hetken uskallan olla tyytyväinen tai jopa onnellinen jostain niin, etten ajattele tulevia tai menneitä murheita, niin jotain ilmaantuu aina, aina. Jotain sellaista, jonka ylipääsemisessä kestää liian kauan.
Tästä yöstä taitaa tulla pitkä. Minulla on pääkallokuvioinen rasia täynnä helpottavia taukoja. Jossain ohimoiden takana tuntuu pieni kivistys, jonka lääkitsen pois kahvilla, kivennäisvedellä ja ananaksella. Minulla on kasa tusseja, laatikollinen puuvärejä, meikkipussissa akryylivärejä ja kahvimukini vieressä vesiväripaletti. Minulla on netti, on omat ajatukseni ja Auringon nimi, jonka tarinankulkuun ja rakenteeseen aion lisätä vielä yhden klikin.
Aika näyttää, mitä saan aikaiseksi. Huhtikuun lämmin tuuli puhaltaa avoimesta ikkunasta, narraa minua, väittää olevansa kesä.
Minä kuljen mielessäni tämän asunnon, joka on vielä kaksi viikkoa koti, neliöitä läpi, samalla tavalla koluan tulevan asunnon huoneita luoden mielessäni mittakaavoja, värejä, järjestyksiä.
Kommentit