Viikonloppu maalla. Miten sitä tuntee olonsa koko ajan vieraammaksi täällä?

Koiralla ei ole paljoa elinaikaa, ei ehkä kuukauttakaan. Sydämessä vikaa ja pahat nivelkivut - niin pahat, etteivät edes kortisonipiikit auta. On jo vanhuksen aika päästä sateenkaarisillalle, silti ikävä ja itku varmasti tulee.

Eilinen kruunasi katastrofaalisen viikon. Töissä tajusin olevani entistä lahopäisempi. Tädin luona vohvelirauta sylki lesevelliä pois eikä saatu ihan karppivohveleita.

Pystynköhän koskaan elämään ilman pelkoa? Ilman jatkuvaa tietoisuutta siitä, että nyt teen väärin, nyt en osaa, en kykene tähän. Tai että jälkeenpäin tulee se kamala kylmä kauhuntunne, kun tajuaa tehneensä jotain huonosti, ohjeiden vastaisesti tai unohtaneensa. Minä en jaksa päätäni, kuka on vaihtanut sen tilalle pahanhajuista reikäjuustoa?

Stressaan vatsani hajalle ja muistini riekaleiksi. Voi kun olisi jo kesä, kaikki olisi ohi.

Mutta vielä pitää tehdä paljon töitä.

Kyllä minä jaksan.