Huhhuh. Jopa oli keikka. :O Korvissa humisi ja soi vielä tunti keikan jälkeen, ääni on aivan käheänä, nilkat rikki ja niskoja särkee. Oli todellakin sen rahan arvoista. <3

Joskus ehkä viikko sitten pelotti vielä hirveästi, että mitä jos kaikki vanhat muistot ja haamut nousevat pintaan ja alkaa ahdistaa siellä kesken kaiken. Tänään oli kuitenkin hirveän hyvä meininki koko päivän sen keikan tiimoilta.

Pääsin noin kolmanteen riviin, paikalle, mistä näki suoraan Yrjänän. Lauloin ja huidoin ja hypin ja ärjyin ja rähinöin. Melkein itkinkin.

Hiki. Manalainen. Kätketty kukka. Nahkaparturi. Rautakantele. Aura. Vainajala. Suljettu astia. Palvelemaan konetta. Matti! Pyydä mahdotonta. Pyörivät sähkökoneet...

Pyydä mahdotonta -kappaleen lopussa Yrjänä polvistui basson kanssa, silmämme kohtasivat hieman liian pitkän hetken ajaksi (ainakin haluan kuvitella että Aki katsoi minua silmiin). Ja voi Luojatar niitä väristyksiä! Hymyilin jonkin aikaa kuin hölmö. Ü Ja jos en olisi näin väsynyt, hymyilisin vieläkin yhtä leveästi.

Vajaa viikko sitte olin hetken aikaa todella alhaalla, niin pohjalla en ole käynyt sitten lukioaikojen ihmissuhdehelvetin. Mutta tuo keikka nosti minut jonnekin seitsemänteen sfääriin. Muistin taas sen, miksi silloin joskus ravasin CMX:n keikoilla aina kun olivat täällä tai Lutakossa ja oli varaa/aikaa.

Voi saakeli, sanon minä. Maailma on taas hetken aikaa helpompi paikka elää. <3