En ole muutamaan vuoteen käynyt tuolla metsässä, paikassa mihin aina ennen pakenin ahdistusta, missä kumarsin Aurinkojumalaa, mistä sain voimaa silloinkin, kun omat jalat eivät olisi jaksaneet kantaa pidemmälle.

En tiedä, olenko aavistanut jotain, kun aina tänne tullessa on jäänyt menemättä sinne pihlajien keskelle, alttarikivelle, pajuvanhuksen läheisyyteen.

Tänään oli sopiva sauma lähteä metsään sitten. Päätimme, että koska alkaa pian tulla hämärä, käymme pikaisesti katsastamassa missä paikka on, ja huomenna sitten menemme ajan kanssa sinne.

Ensin en meinannut löytää. Metsänpohja täynnä kaadettua, raiskattua puuta, kaikki maamerkit kadonneet.

Sitten löytyi tuttu kivi, toinen. Niiden välissä pelkkää risukasaa, kuolleita puita, ja paikalta mistä ennen jatkui metsä, näki nyt notkon, josta oli maa käännetty nurin, koneiden jäljissä vesilammikot. Sen reunalla luhistumaisillaan oleva lato.

Lienee turha sanoa, ettei jäljellä ollut enää mitään siitä rauhasta ja harmoniasta, mikä paikalla ennen vallitsi. Olisin nieleskellyt itkua, ellei se hävitys olisi vetänyt täysin mykäksi ja reagoimattomaksi.

Tämäkin kiinnekohta tähän kylään on nyt tuhottu.