Vasta nyt on sunnuntai. Ja minulla on heräämisestä lähtien ollut ihan sunnuntaiolo.

Perjantaina pikkujoulut töissä. Aivan uskomattomia keskusteluja Suennen kanssa, aivan uskomaton happi. Tein uroteon ja kävelin kotiin yhdentoista maissa. Känni-irkkasin hetken ja menin nukkumaan vain herätäkseni pitkin yötä kissojen, janotuksen ja ties minkä syiden takia.

Aamulla särki päätä, oli pakko jäädä kotiin nukkumaan. Töissä oli kuulemma ollut taas Pöytiensotkijalapsia. En ymmärrä vanhempia, jotka raahaavat muksunsa kirpputoreille eivätkä katso näiden perään vaan kakarat saavat mellastaa ja sotkea ja huutaa.

Piti kirjoittaa, sain aikaan noin tuhat sanaa. Sitten luin vanhoja vieraskirjojani ja ihmettelin, kuinka pahassa jamassa olen niiden aikoihin ollut. Hieman nolottikin.

Olen syönyt huonosti. Tärisyttää, pitäisi mennä nukkumaan, olen yksin kotona ja juuri nyt tarvitsisin jonkun joka laittaisi kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten, sammuttaisi valot ja TV:n ja käpertyisi viereen. Itkettää, en tiedä johtuuko se tästä oudosta etukäteen tulleesta sunnuntaimasennuksesta vai kaikesta siitä mitä on tapahtunut.

Epävarmuutta. Aamulla kun herään, menen viimeiseksi sunnuntaiksi töihin. Sitten tulee viimeinen työmaanantai. Ja niin edelleen.

Tarvitsisin nyt kunnon itkun. Voisin mennä maate, ehkä se tästä.