Vuoden synkin aika. En suostu luovuttamaan vaikka mikä olisi, kunhan mittari taas suostuu näyttämään inhimillisiä lukuja ja pahimmat stressit ovat ohi, niin olokin helpottaa. Ei edes ole mitään stressattavaa, niin yritän uskotella, vaikka ohjelmoinnissa kaikki ei menekään ihan putkeen ja yksi opettaja ei vastaa sähköpostiini, joka koskee viimeistä suoritettavaa kurssiani.

Näin sekavia unia, niistä myöhemmin. Ei koulua tänään, olen nyt ollut muutaman viikon ajan aina yhden päivän pois koulusta. Syytän tätä flunssanpoikasta, joka ei suostu asettumaan, ja väsymystä, joka ei helpota.

Silmien takana tuttu kirvely, sydämessä kurkkuun nousemassa pala, joka kasvaa kasvaa kasvaa kunnes räjähtää.

Tuntuu niin helvetin yksinäiseltä. Tarvitsen seuraa. Kutsukaa itsenne kahville, tai minut luoksenne. Pysäyttäkää kadulla tai bussissa ajatuksistanne, tarjotkaa kupillinen lämmintä (teetä, kaakaota, kahvia) ja tuokio jos toinenkin keskustelua.

En ole vieläkään avannut noita kahta pahvilaatikkoa, joissa on jotain tavaroitani.