Tänään on ollut kipeänsuloinen päivä. Töissä oli hiljaisia hetkiä, molemmilla omat kirjat, kuulumiset puhuttu ja sellainen päivä, jonka viettääkin mielellään istuen hiljaa ystävän kanssa. Puhuttiin vain, kun oli asiaa.

Yhtenä hiljaisista hetkistä tartuin kynään. Kirjoitin muistikirjaani osan siitä kivusta, siitä mustasta merestä, joka velloo sisälläni. Niistä 3-5 vuoden takaisista tapahtumista. Ihmisestä, joka rikkoi minut, teki jotain sellaista, jonka seurauksena en koskaan enää ole täysin ehjä.

En koe tarpeelliseksi vuodattaa sitä tuskaa kaikkien nähtäville. On ihan hyvä näköjään olla olemassa tuollainen päiväkirjan tapainen kirja. Kun tuska sisällä alkaa käydä liian pahaksi, se on pakko kirjoittaa pois.

Vaikka mitäpä se kirjoittaminen loppujen lopuksi auttaa. On se ehkä parempaa terapiaa, kuin käsivarsiensa viiltely, mutta se ei poista niitä muistoja, se ei tee kivusta yhtään siedettävämpää. Ainoa etu on se, että ne sanat saa pois päästä hetkeksi.

Toivon, ettei kukaan joutuisi seurustelemaan edes sellaisen psykopaatin kanssa, kuin se ihminen, joka minut rikkoi.

Mutta vuodet parantavat. Mitä kauemmaksi nuo ajat jäävät, sitä vähemmän sattuu. Mutta kipu lievenee paljon hitaammin, kuin aikaa kuluu, eivätkä muistot koskaan häviä.