Olen puhunut paljon tänään, siis puhunutpuhunut, niin että leuat ovat jo hellät. Ensin lintujan kanssa pitkät tovit ihmisistä, parisuhteista ja kimppa-asumisesta. Vartin sain hengähtää ja vainaja tuli kahville. Miten ihmeellisistä asioista sitä voikaan puhua entisen luokkakaverin kanssa! Aika meni nopeasti kahvin kanssa ja puheenaiheet vaihtuivat koirista baareihin silmänräpäyksessä.

Äsken sitten aloin miettiä, kuinka helppo ihmisten kanssa on nykyään puhua. Ihan tuntemattomille en edelleenkään osaa kovin paljon ilmaista itseäni ääneen, mutta ihmiset, joita vähänkään lähemmin tuntee, saavat kyllä osansa paapatuksestani. Välillä oikein nolottaa se, mitä sammakoita tulikaan päästeltyä...

Ujoudesta osittain päästyäni olen kyllä sitten huomannut, etten aina osaa suhtautua oikein hiljaisiin ihmisiin. Kuten lintuja totesi, "sitä alkaa miettiä, eikö toinen pidä musta kun se ei sano mitään vaikka yrittää puhua". Arka paikka oli - ja on hieman vieläkin - poikaystäväni ujous. Minä tiedän, kuinka ihana ihminen hän on, ja että kun hänelle antaa aikaa, jää sulaa. Mutta sukulaisteni ja ystävieni ilmeistä näkee raadollisen usein sen tietynasteisen ihmetyksen, jopa loukkaantumisen, kun he yrittävät tenttiä mieheltä jotain eikä tämä vastaakaan kunnolla.

Oli se minullekin ihmetys, ehkä pieni pettymyskin. Mutta varsinkin nyt, kun tiedän syyn sille, osaan antaa aikaa. Ja on se aika tuottanutkin jotain. Eikä sitä aina tarvitse sanoja edes.

Ehkä minun pitää oppia hiljentymään uudelleen? Ehkä tämä vaihe minun, meidän elämässä on tietynlainen koetinkivi, jarru minun suunnattomalle itseni esiin tuomisen halulle (mitä voisi edes olettaa kun nouseva horoskooppimerkkini on leijona...), että osaisin joskus myös vetäytyä itseeni, nauttia siitä vaivattomasta hiljaisuudesta. Kuka tietäisi, ikinä.