Tästä tule taas yhtään mitään.

Minä rakastan sanoja. Rakastan kirjoittamista. Mutta mikä hel-vet-ti siinä on, että silloin, kun olisi jotain sanottavaa, halu kirjoittaa, niin se teksti ei tule ulos halutussa muodossa?

Olen koko alkukesän vääntänyt Moleskineen keskinkertaisia novellinaloituksia, joita en ole saanut edes koneelle. Yleensä olen väsähtänyt ideaan heti, kun olen saanut mielessä pyörivät kappaleet (aiheesta riippuen 2-10 sivua muistikirjassa) kirjoitettua käsin ylös.

Olen omimmillani kirjoittaessani runoja. Mutta tällä hetkellä en vaan kykene kirjoittamaan mitään runomuotoon.

Minulta vaadittiin runoja joku aika sitten. Maailma kuulemma menettää minussa jotain, jos en kirjoita. Ja sitten sain inspiraation, ja kirjoitin. Keskinkertaista paskaa olivat ne raapaleet, mutta niin oli myös saamani kommentointi niistä. "Ihan hienoja."

Teki mieli kirkua. MINÄ HALUAN RAKENTAVAA KRITIIKKIÄ!!!

Sain minä hieman kritiikkiäkin yhdeltä taholta, ei siinä mitään. Mutta eipä tee pahemmin mieli nyt kirjoittaa. Kaikki, mitä kirjoitan, on ihan kivaa, ts. keskinkertaista (tekotaiteellista) paskaa. Niin paskaa, ettei sitä vaivauduta edes kritisoimaan rakentavasti.

Ja sitten tuntuu, että kaikki ns. hyvät tekstini kehutaan maasta taivaisiin. Sitten käy kuten Pirkanmaan kanssa, lähetin sinne Mäntytien jota kehuivat kaikki sukulaisista kirjoittajaystäviini. Kun ei kilpailusta kuulunut mitään, niin eräs sukulaiseni veti minulta maton jalkojen alta ja lähes haukkui teoksen pystyyn. Olin vuodattanut sydänverta sitä kirjoittaessa, vaikkei se silti ollut kovin henkilökohtainen. Mutta olisi kuulemma saanut olla tarkempi kieliopin kanssa, asia jonka olisin toivonut hänen ottavan esille jo aiemmin, kun tiesi, että aion sen kokoelman lähettää kilpailuun.

Helvetti että vihaan kesää, ja tätä ehtymistä, jota se minussa aiheuttaa.